Meillä on toivoa, osa 2
Istuin muutama päivä sitten taksissa, kun kuskini päästi sisälle kerääntyneen raivonsa ulos. (Taksikuskin KERS, kriisiyttävän energian reservi systeemi) Eteen ajaneen maasturikuskin ystävällinen hymy ja sanaton anteeksipyyntö eivät lepyyttäneet kuskiani. Töötöttelyä, tuplakeskareita ja käsillä huitomista säesti tuskainen ähkiminen. Isokokoinen ja tatuioitu maasturikuski nousi liikennevaloissa autostaan ja kuskini lukitsi viisaasti ovet. Sen verran taksimiehellä oli kuitenkin adrenaliinia veressään, että hän avasi ikkunan ja päästi uhon ilmoille. En saanut selvää sanoista. Ehkä ne eivät olleet sanoja. Mölinä ja urina välittivät viestin. Loppumatkan muotoilin omaa kommenttiani kuskille. Päätin etten yritä korjata vihaa vihalla, vaan teen tästä sivistyneen oppikokemuksen kuskille. Lauttasaaren sillalla sain muotoiltua lauseen päässäni. Harjoittelin lausetta mielessäni. “Oliko käytöksesi mielestäsi asiallista?”. Perillä maksoin laskuni, nojasin eteenpäin, mutta ennen kuin ehdin aloittaa, kuski katsoi minua varovasti kulmien alta ja avasi suunsa: “Pyydän anteeksi välikohtausta”. Meillä on toivoa.
